Takaisin

”Luovu taiteesta, niin saat elää”



Kuva: Veikko Halmetoja

 

Kirjailija ja toimittaja Fatima Naddaf (s. 1948) piileskeli kuukauden talonsa kellarissa Syyriassa, jotta terroristit eivät löytäisi häntä. Naddafin ja hänen miehensä kotitalo oli jäänyt Isiksen ja Syyrian hallituksen joukkojen taistelujen jalkoihin ja tuhoutunut. Naddaf oli yksi onnekkaista: Hän pääsi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n ylläpitämälle pakolaisleirille ja sai kiintiöpakolaisen statuksen Suomesta.

Nyt Naddaf on mukana Kansallisteatterin Toinen koti –projektissa, jossa esiintyvät pakolaisena Suomeen tulleet taiteilijat yhdessä täällä syntyneiden taiteilijoiden kanssa. Esityksen käsikirjoitusta varten on kuluneen puolentoista vuoden aikana haastateltu lähes kahtakymmentä vuonna 2015 Suomeen tullutta. Toinen koti on osa ArtsEqual-hanketta.

”Kaikki kuluneen vuoden aikana kohtaamani taiteilijat eivät ole olleet yhtä onnekkaita kuin Fatima”, sanoo ArtsEqual-tutkija, näyttelijä ja Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija Jussi Lehtonen Toinen koti -projektista. Hän piti Naddafin kanssa Kajaanin 41. Runoviikkojen avajaisissa puheen, johon tämä teksti pohjautuu.

”Se, että ihminen joutuu kotimaassaan taiteensa vuoksi vainon ja kidutuksen kohteeksi ei ole Suomessa tänä päivänä syy turvapaikan myöntämiselle. Olen järkyttyneenä lukenut maahanmuuttoviraston päätöksiä, joissa enimmäkseen Irakista kotoisin olevia turvapaikkaa hakevia taiteilijoita kehotetaan palaamaan kotimaahansa ja luopumaan taiteensa tekemisestä sekä näkemystensä julkisesta esittämisestä”, Lehtonen toteaa.

Lehtosen mukaan Suomen valtion retoriikka muistuttaa Irakin vainoavia tahoja.

”Viesti tulee selväksi: miksi haluat välttämättä tehdä juuri taidetta? Luovu siitä, niin saat elää. Suomen valtion tehostettu maahanmuuttopolitiikka on muuttanut jotain siinä, miten perinteisesti olemme käsittäneet sananvapauden. Vaihda ammattiasi ja palaa. Onko maahanmuuttovirasto tullut ajatelleeksi, ettei vainotun taiteilijan kotimaassa välttämättä uskota henkilön äkkinäiseen metamorfoosiin? Tietyllä tapaa taiteilija on aina taiteilija. Vapaa sana ei kuole eikä maadu.” 

Lehtosen mielestä suojelua vaille jäävien taiteilijoiden päätöksissä toistuvat lauseet ”pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltua” ja ”sinulla on mahdollisuus sisäiseen pakoon” alkavat kuulostaa dadaistiselta runoudelta.

”Kenen pelko on objektiivisesti perusteltua? Eikö pelko ole tunne, ja siten subjektiivinen? Entä suomalaisten pelko muualta tulevia, eri tavoin ajattelevia, puhuvia ja käyttäytyviä kohtaan, onko se objektiivisesti perusteltua, vai kenties luonteeltaan ihan subjektiivista, yksilön kokemuksista ja maailmankatsomuksesta kumpuavaa?”

Lehtonen kuvaa törmäystä, mikä väistämättä syntyy, kun henkensä edestä pakenevat ihmiset tuovat sodan kauhun mukanaan Suomeen, jossa vastaavaa ei ole koettu pitkään aikaan.

”Muualta tulleet ovat meille täällä jo kauan asuneille armoton peili, josta näkyy paitsi omat pelkomme, myös intohimomme. Haastattelemani henkilöt ovat kokeneet Suomessa rasismia, mutta ovat olleet myös monenlaisen hyvyyden ja rakkauden kohteina.”

Lehtonen kertoo hämmästyneensä, miten usealta projektissa mukana olleelta turvapaikanhakijalta on yritetty ostaa seksiä. 

”Tämä ihmiskauppaa muistuttava toiminta ei päädy julkisuuteen, toisin kuin pakolaistaustaisten henkilöiden tekemät raiskaukset. Traagisia ilmiöitä ja ihmisen koskemattomuutta loukkaavia tekoja molemmat.”  

Toinen koti on dokumenttiteatteriprojekti, jonka aiheena on kysymys kotoutumisesta. Projektissa mukana olevista taiteilijoista monet ovat kotoutuneet hyvin: he ovat oppineet suomea ja löytäneet töitä ja luoneet kontakteja paikallisiin.

”Toisten kohdalla taas koko käsite kuulostaa tekopyhältä. Kotoutuminen ilman tietoa oleskeluluvasta on aika vaikeaa. Mitä on kotoutua paperittomana elämiseen? Miten oppia kieli, löytää töitä ja sosiaalisia verkostoja, kun huoli konfliktialueella olevasta puolisosta tai lapsesta valtaa mielen kokonaan? Poliittiset päätökset, joilla vaikeutetaan perheenyhdistämistä, vaikeuttavat samalla jo oleskeluluvan saaneiden maahanmuuttajien kotoutumista”, Lehtonen sanoo.

Lehtonen on työskennellyt aiemminkin marginalisoitujen ihmisten kanssa. Hänen mukaansa taiteen tekeminen mahdollistaa tasa-arvoisia kohtaamisia esimerkiksi entisten vankien tai päihteidenkäyttäjien ja taiteilijoiden välillä – ryhmien, joilla ei muuten ole yhteiskunnassamme juurikaan kontaktipintaa.

”Kohtaaminen on tahdosta kiinni, ja pian huomaamme, että meillä on paljon yhteistä. Se päätämmekö nojautua siihen, mikä meitä erottaa toisistamme vai siihen mikä meitä yhdistää toisiimme on myös poliittinen valinta. Taidetta voimme joka tapauksessa yhdessä tehdä, ja oppia toisiltamme samalla monia asioita. Toinen koti -projektissa olemme huomanneet, että taiteen kielellä on mahdollista kommunikoida yli kieli- ja kulttuurirajojen. Ja rakentaa yhdessä uutta taidetta ja uutta tapaa olla.”

Fatima Naddaf on kirjoittanut Suomessa ollessaan paljon. Reilun vuoden aikana on syntynyt jo kaksi romaania, jotka molemmat ovat ilmestyneet Libanonissa. Suomessa Naddafin asema kirjailijana on kuitenkin heikko. Kustantajien kynnys suomentaa käsikirjoituksia on korkea. Myös kirjailijajärjestöjen ovet pysyvät suljettuina kielimuurin vuoksi.

Naddaf on joka tapauksessa tyytyväinen.

”Täällä minulla on elämä siten kuin sen itse näen, ajattelen ja elän. Minulla on siihen oikeus ilman, että muut kontrolloivat minua tai että kontrolloin itse itseäni. Täällä minulla saa olla minun oma doktriinini.”