Tehdään tästä vankilasta taidekoulu - Tehdään tästä vankilasta taidekoulu - Artsequal
(AP Photo)
Jussi Lehtonen seurasi rumpuopetusta taiwanilaisessa vankilassa ja ruotii ArtsEqualin blogissa vankeinhoidon ja taiteen tekemisen peruskysymyksiä.
Kun pääsemme vankilan urheilukentän laidalle, alkaa sataa kaatamalla. Seitsemäntoista valkoisiin t-paitoihin ja sinisiin shortseihin pukeutunutta nuorta miestä meditoi kentän laitaan rakennetulla korokkeella, ja vesi valuu noroina heidän kasvoillaan. Ilmekään ei värähdä. Hetken kuluttua aurinko paahtaa jälleen armottomana pilvettömältä taivaalta. Lähes neljänkymmenen asteen helteessä samat miehet takovat kiinalaisia tanggu-rumpuja ja tekevät akrobaattisia hyppyjä rumpujen ympärillä. Nyt noroina valuu hiki. Miehet ovat todella taitavia. Rumpujen lyönnit kaikuvat takaisin vankilan muureista.
Olen päässyt seuraamaan zen-rumpuesityksistään maailmanlaajuisesti tunnetun taiwanilaisen UTheatren opetusta paikallisessa Changhuan vankilassa. Oppimestarina toimii ryhmässä yli kymmenen vuotta vaikuttanut naisnäyttelijä Ibau. Olen tavattoman innoissani, sillä rummut olivat keskeisessä roolissa myös viime syksynä Kiasma-teatteriin ohjaamassani esityksessä Vapauden kauhu, jonka esiintyjinä oli entisiä vankeja yhdessä teatterin ammattilaisten kanssa. Tänään Changhuan vankilassa on rummutuksen ja meditaation lisäksi ohjelmassa taiji ja chikung -harjoitteita sekä keskustelua.
Edellisenä päivänä UTheatren musiikillinen johtaja Chih-Chu Huang on kertonut minulle, miksi rummut hänen mielestään sopivat vankilaan: ”Perinteisen kiinalaisen rummun ääni on matala ja rauhoittava. Se puhdistaa ajatukset ja mielen. Rummuttaja saa käyttöönsä oman voimansa ja tyyneytensä. Rumpua oppivat soittamaan myös sellaiset henkilöt, jotka eivät ole perinteisessä mielessä musikaalisia.”
Changhuan vankilan pihalla Huangin sanat muuttuvat silmieni edessä lihaksi.
Vankien – joita nyt kutsutaan opiskelijoiksi ja taiteilijoiksi – esittämä pätkä on nimeltään ”Aallot lyövät valtameren rantaan”. Se on alun perin osa UTheatren klassikkoesitystä ”The Sound of The Ocean”. Changhuan vankien on tarkoitus esittää sitä syyskuussa yhdessä UTheatren ydinryhmän kanssa seitsemässä kaupungissa eri puolilla Taiwania, kun teatteri järjestää perinteisen vaellusmeditaation saaren eteläpäästä pohjoiseen. Näyttämöllä vangit erottaa muista esiintyjistä naamioista, joiden taakse he kätkevät siviiliminänsä julkisilta katseilta. UTheatre on opettanut rumpujen soittamista Changhuan vankilassa jo seitsemän vuotta, ja entisiä vankeja on päätynyt myös osaksi teatterin kiinteää ensembleä.
Mutta miten kerran viikossa harjoittelemalla voi tulla noin taitavaksi?
Ibau kertoo, että vangit saavat harjoitella myös osastoilla. Silloin he hakkaavat pesusienillä pehmustetuilla kapuloilla tuoleihin. Monilla vangeista on alan kokemusta myös ajalta ennen vankeutta, koska he ovat toimineet tanssijoina temppelijuhlissa.
Taiwanissa taolainen temppelikulttuuri on kiinteä osa ihmisten elämää. Temppelijuhlien aikaan yhteisö saattaa työllistää heikommin toimeen tulevien ja syrjäytymisvaarassa olevien perheiden poikia esiintyjiksi. Esitysten yhteydessä pojat oppivat myös tekemään upeita kasvomaalauksia. Kyse on rituaalista, jossa nuoret miehet luopuvat hetkeksi omasta siviiliminästään muuttuen jumaliksi. Jumalat ovat usein pelottavia. Temppelijuhliin liittyykin monenlaista äijämeininkiä ja uhoamista yhteisöllisesti hyväksyttävässä muodossa. Nuoret oppivat perinteisiä taitoja, saavat työtä sekä poikkeuksellisia voimallisuuden ja nähdyksi tulemisen kokemuksia. ”Ilmiöllä on tosin kääntöpuolensa”, Ibau sanoo. ”Nuori voi päätyä huonoon seuraan juuri temppelitanssiryhmässä, sitä kautta rikosten tielle ja esimerkiksi tänne Changhuan vankilaan.”
Ibaun opetukseen kuuluu käytännön harjoitteiden lisäksi myös kirjoittamista ja keskustelua. Tällä kertaa Ibau on jakanut opiskelijoilleen artikkelin, jossa taiwanilainen toimittaja ehdottaa vankiloiden muuttamista taidekouluiksi. Niiden tehtävänä olisi ylläpitää ja kehittää perinteisiä taiwanilaisia taidelajeja, joihin virtuaalimaailmoihin kadonneet nuoret eivät muuten enää jaksa syventyä. Mielekkään tekemisen lisäksi vangit voisivat löytää niistä itselleen uuden ammatin. ”Voitaisiinko vankilat muuttaa taidekouluiksi?”, Ibau kysyy oppilailtaan. ”Saisiko siitä rahaa?”, yksi vangeista kysyy. ”Mulla ei ole tarpeeksi kärsivällisyyttä”, toinen tunnustaa. Silloin Ibau muistuttaa, että taiteen tekemisen kautta sitä juuri on mahdollista oppia.
Ajatus vankilasta eräänlaisena taidereservaattina on varsin mielenkiintoinen eikä ihan tuulesta temmattu. Changhuassa voi rummutuksen lisäksi soittaa kiinalaista huilua, trumpettia tai pianoa, tehdä nukketeatteria sekä valmistaa lyhtyjä tai porkkananuudeleita. Ikiaikaisen perinteen mukaan. Vankilassa ihmisillä on paljon aikaa, ja vanhoihin kiinalaisiin lajeihin kuuluu keskeisenä sisältönä myös luonteen kehittäminen. Toimittajan tekemä aloite vankiloiden kehittämisestä kulttuurilaitoksina on noussut esiin useammissa keskusteluissa, joita olen käynyt alan toimijoiden kanssa täällä Taiwanissa.
Kun kysyn vankilan työtoiminnan ohjaajalta Chih-Da Sheniltä, mitä mieltä hän on aloitteesta, saan pitkän ja moninaisen vastauksen. Shen kertoo pettyneensä taiwanilaiseen vankilajärjestelmään, joka huolehtii vain rankaisemisesta, mutta ei kiinnitä huomiota vankeihin ja heidän taustoihinsa. Ne vangit, jotka päättävät tehdä taidetta, saavat edes jonkin verran ohjausta. Heillä on tie. Muut työskentelevät tehtaassa, jossa on yksi ohjaaja 150-190 vankia kohden. He eivät saa mitään tukea.
(REUTERS/Nicky Loh)
Changhuan vankilassa on 2700 vankia ja ilmeisen huonot asumisolot. Kun saavumme paikalle, kiinnitän ensimmäiseksi huomioni siihen, ettei rakennus ole vankilukuun nähden erityisen suuri. Ahdasta taitaa olla. Saan kuulla, että vangit nukkuvat neljän tai kahdentoista hengen selleissä. Omaisiaan he saavat tavata kolmesti vuodessa. Vangit tekevät töitä vankilan tehtaassa, joka valmistaa pesusieniä, jarrujen osia sekä laskee ja pakkaa temppeleissä uhrattavaa feikkirahaa. Taiwanissa langetetaan edelleen kuolemantuomioita. Myös muut tuomiot ovat pitkiä. Huumeiden myymisestä voi kuulemma saada 20–30 vuotta vankeutta. ”Tuolla on rangaistustalo”, Shen sanoo ja osoittaa kentän toisella laidalla olevaa matalaa rakennusta. Jos rikkoo sääntöjä, joutuu sinne enintään kolmeksi viikoksi. Rangaistuksiin kuuluu mm. pakkomeditaatio, valkoisen seinän tuijottaminen ja kirjoitusharjoitukset.
Myös UTheatren harjoittama meditaatio voi rinnastua vangin mielessä vankilan kurinpitotoimenpiteisiin. Se on kuitenkin aivan keskeinen osa UTheatren työskentelyä, kuten Kauko Idän kulttuuria ylipäätään. Vaativamman, itsetarkkailuun perustuvan Vipassana-meditaation rumpuryhmän vangit aloittavat oltuaan Ibaun opetuksessa mukana 3–5 vuoden ajan. Meditaatioiden jälkeen vankien kanssa käydään keskusteluja. Ibau kertoo, että ne saattavat olla järkyttäviä. Käsissä on silloin ihmisen koko elämä. Jotkut eivät ole sanojensa mukaan tunteneet meditaation aikana mitään. Toiset ovat tehneet tiliä menneisyytensä kanssa, kokeneet suuria oivalluksia ja halunneet jatkaa meditoimista vielä vapauduttuaankin.
Miten meillä Suomessa? Voisivatko meidän vankilamme muuttua taidekouluiksi, joissa harjoitettaisiin ja kehitettäisiin uhanalaisia suomalaisia taidemuotoja? Kanteleet, jouhikot, runonlausunta? Entä meditaatio, onko sille sijaa meidän vankeinhoidossamme?
Nähdäkseni keskustelua vankilainstituution erilaisista tehtävistä kannattaisi meilläkin käydä luovassa hengessä. Miten tulkita vankeuslain keskeisintä sisältöä, joka on lainrikkojan valmistaminen tuomion jälkeiseen elämään? Vankilakoulujen määrärahat taitavat olla aika minimissään. Kirjastoja sen sijaan löytyy joka vankilasta. Voisiko niitä kehittää monipuolisiksi sanataidekeskuksiksi, joissa voisi lukemisen lisäksi kehittää erilaisia itseilmaisun ja viestinnän taitoja?
Suomessa vankilateatteri on viime vuosina saanut hyvin tuulta siipiensä alle. Taittuu ry:n toiminta on vakiintunut osaksi vankilainstituutiota, ja vankilasta vapautuneiden Porttiteatterin tueksi on juuri perustettu kannatusyhdistys. Olen myös ollut mukana vankilan koolle kutsumassa tapaamisessa, jossa keskusteltiin teatteriopetuksen aloittamisesta vankilan koulun yhteydessä. Olen nähnyt, miten teatterin tekeminen voi parantaa vankien usein ihan lommoilla olevaa itsetuntoa. Sen mitä tehdään – ja millä asenteella – pitäisi kuitenkin kummuta jollain tapaa vangeista itsestään. Ylhäältä päin annettuna taidetoiminta voi muuttua pakkosyötöksi ja siten kääntyä tarkoitustaan vastaan.
UTheatren kolmituntinen treenaussessio Changhuan vankilassa alkaa olla ohi. Vangit asettuvat riviin mestarin eteen. He kumartavat. Sitten seuraa kuorolausuntaa. Oppilaat kiittävät mestaria. He pyytävät anteeksi. He sanovat rakastavansa mestaria. Sitten he poistuvat vankiosastoille.
Jussi Lehtosen blogikirjoitus: Kirja vankilasta vapautuvien teatterista
Jussi Lehtosen blogikirjoitus: Anna minun olla se, mitä esitän olevani
Jussi Lehtosen blogikirjoitus: Onko hulluksi tekeytymisellä hyvinvointivaikutuksia?
Jussi Lehtonen on Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija ja näyttelijä. ArtsEqual-tutkimushankkeessa hän tekee taiteellista toimintatutkimusta, jossa kehitetään yhteisöllisesti suuntautunutta dokumenttiteatteria sekä Taideyliopiston yleisökontaktikurssia. Joulukuun 14. 2016 ilmestyy hänen toimittamansa kirja Vapauden kauhu, joka kertoo vankilasta vapautuneiden henkilöiden kanssa toteutetusta teatteriprojektista.